Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään. Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan, vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna prinsessaa.
Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera meritse.
Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke purjehtivat.
Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.
Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei uskaltanut puhua mitään.
Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.
He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa, joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen johdosta.
Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut… Mutta oli kauniisti tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä puolestaan yhtä ritarillisesti.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.