Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli Lejonhufvud ja Klaus Fleming.
Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia, puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli helppo tuntea erilaisista puvuistaan.
Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin. Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki läheisyydessään.
Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili rannalla.
Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.
Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.
Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein vastustaja.
Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.
Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja omantuntonsa edessä.
Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.