Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi hän.
Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.
"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"
"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."
Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.
"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni, karhua."
Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi nuorta rakastavaista.
Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi portaita ylöspäin.
Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.
Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa kohtaan lisääntyi.