Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja oli seuraava!… Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?

Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto… saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä…

Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista… parasta oli antaa asiain kehittyä itsestään…

Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.

Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.

Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät hänestä.

Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän käsissään.

Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus poistettu.

Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.

"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"