Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon, johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.
Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.
Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää — tuuli puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä töllistelemään.
Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.
Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.
Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.
Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa, sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen, kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa tunkeutumasta tielle.
Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.
Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta ennustaviin huudahduksiin.
Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät, ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti tunnustettu koko valtakunnassa.