Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä "jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.
Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.
Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin suinkin.
Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi; muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.
Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon, ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään, suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.
Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi.
Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.
Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus — kuten he nimittivät Malaspinaa — oli lörpötellyt liian kauan kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän vuoronsa.
Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi henkivartioston päällikölle.
Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.
Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.