Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein, kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.
Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.
Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.
Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.
"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."
Välähdys, pamahdus!… Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!
Soihdut valaisivat kamalia kuvia — silvottuja ihmisiä, virtailevaa verta.
Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon uppoavan kylkiluittensa väliin.
Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.
Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.