Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.
Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.
Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:
"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"
"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"
"Alas antikristus!"
"Alas kaikki munkit!"
Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen kätyreikseen.
Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan, mutta ei sekään pystynyt häneen.
Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään seurausta.