"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai kenties ainoastaan päivänsoppia?"
"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."
Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.
Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.
Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.
"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi, "tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan kohdata puolisoni!"
Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu säistä ja tuulista."
Kuningatar tiuskaisi: "Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali…"
"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."
Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes Stjernsköldin suupielet värähtivät… sen hävyttömän…