Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."
Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä leikinlaskussa.
Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.
Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle. Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.
Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella.
Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.
"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.
"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan surrutkin", vastasi Märta.
"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se olisi ihanaa elämää!"
"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"
"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."