Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä… siellä hän pysähtyi tuokioksi epäröiden… sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti… mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä… kenties oli joku vielä kannella… No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.
Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän edessään.
"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.
Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu! Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään… Hän uskalsi astua muutamia askeleita… silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:
"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan silloin käy kuningattarelle?"
"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.
"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.
"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen mielenlaatu!"
"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin käsiin."
Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?" huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."