Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle. Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua laivaan.
Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen. Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla; kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi ilmoittautumatta kuningattaren luo.
"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin", huudahti hän.
Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!
"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"
Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus
Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin
Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.
Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten, jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.
Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.
Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean hallitsijattarensa käskyjä.
Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.