Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät väkijoukot.
Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain hauskoja päiviä.
Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän "voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."
Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut käydä ja missä hän mahtoi olla.
Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt. Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä katsoivat sopivimmiksi.
"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa eroittaa."
Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni nuorta paria ikävyyksiltä."
Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin. Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan ikävästä.
"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa äärimmilleen."
Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti
Frankfurtissa puolisoaan.