"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä", vastasi valtiokansleri.
"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava, että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."
Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin. Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.
Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé. Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa. Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.
Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin, Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi, joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi. Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen, vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.
Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin, silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään. Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!
He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa? Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.
Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut; ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen kaikkea itseään.
Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä, että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.
"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on. Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja suojelijakseen."