Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.
"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän ajattelematon."
"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on…"
Näillä sanoin hän meni edelleen.
"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"
"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen kanssaan."
Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! —
Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen. Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen… kun… siellä makasi joku… Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on… onko täällä joku?"
Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.
"Oliko se joku enne… sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin tulee käymään pahoin… minulta ei ole koskaan ennen liipannut… ei varmaan petä nytkään… hän on kova, sanovat… minä näytän, että kuulani on kovempi… neljätuhatta guldenia vuodessa… kelpaa sitten elää hyviä päiviä…"