Sanat tulivat puuskan tavoin… roisto makasi hiljaa kotvan… sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku… eikö tuossa häämöitä jotakin?" — Hän hosaisi kädellään… tyttö vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas… piru, kun en ottanut tuluksia mukaani… se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä… olen vannonut sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada… Eikö se häämöitä taas… jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on paholainen… kenties se sama, joka houkutteli minut tähän… mitä minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?… minusta nähden hän saa kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja…" Hän nauroi hurjasti. "Minä en anna tinkiä kanssani… kaikki tyynni täytyy käydä kuin… jospa tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat… se polttaa kuin tuli… Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni… heh, se ei ole koskaan hipaissut…"
Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn… minun täytyy…" Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen…" Muutamia laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun silmät kiiluvat… mitähän jos…" Kiivas liike ja raskas romahdus, sitten oli aivan hiljaista.
On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta, mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä tahtoi hänen nyt tekevän.
Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn, jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä mies voisikaan tehdä tihutyötään.
Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.
Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.
Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.
"Se kiiluu jälleen… mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain olisi pyssyni…"
Tyttö peitti silmänsä käsillään.
"Nyt se on poissa… mutta olisipa minulla vain pyssyni…" Hetkisen kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me kaksi käymme leikkiin!"