Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta. Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.
Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista. Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta. Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko nousi nyt 40,000 mieheen.
Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.
Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.
Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena. Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.
Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.
Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt. Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.
Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain, ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin, ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen keralla.
Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin jalokivet.
Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä. Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa. Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen, teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan. Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille, jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina, heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.