Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.
Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.
Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."
Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.
"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella, niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."
Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko maailman silmissä ihmetyöltä.
"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun vallassani."
Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:
"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle voimaa siihen!… Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."
Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa työpajoissa.