Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka
olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän
Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana
Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.
Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön, että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa, jotka kaupunki oli antava.
Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä Tukholman henkivaruskamarissa.
Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.
14.
PAHOLAISEN SIJAINEN.
Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa kuntoon 40—50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti, että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin palkasta, jota hänelle oli tarjottu.
Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen juureen.
Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä ehdoilla?
Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi. Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.