Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.
Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.
Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta. Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin. Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus. Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin herttuan.
Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.
Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.
Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.
Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.
Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa, ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa; tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista. Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin kuningas ajettava matkoihinsa.
Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä. Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.
Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.