Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa, että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta ei pitemmälle.
Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa
Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon.
Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä
Naumburgin ja Griman välillä.
Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin. Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti, että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.
Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen mielessään… Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että Jumala on antanut vihollisen käsiini!"
Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden. Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.
Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.
Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo ehtinyt solaan.
Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse, joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko. Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.
Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä, lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin peräytymään Lützeniin.
Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.