Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa, joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.
Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali
Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri
Hoffkirchen.
Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit, viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan, olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.
Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin, enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia. Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja, koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia komensi Winkel, vihreää Wildenstein.
Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa, ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina Ingolstadtissa.
17.
LOPPU.
Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen voimakkuudesta ja nopeudesta.
"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi: "Eteenpäin!"
Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi, kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat kätkeytyneet.