Ja kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: "Gustava Adolfina, me lähdemme yhdessä!" Ja niin hän otti tytön syliinsä. "Sinä olet oleva yhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun amuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei hänelle tarjota myrkkypikaria."
Siitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan aikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat. Ja kun sotamiehet sanoivat keskenään, että "kuningas on koskematon", lisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.
Diva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli saavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi niin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän herätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.
Jos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka voi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle. Kustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä melkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta kohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä muut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan kalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa tuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:
"Herra kuningas, minä seuraan sinua!" —
Eräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä "kuningas kuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen aterialla."
Vanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea olla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf oli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi korkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin vaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa häntä vastaan herttuallisessa palatsissa.
"Mielihyvällä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minua kummastuttaa, että herra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani."
Herra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä Ruotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa ja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin kysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma siitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa, edistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla. Osaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit osoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä pitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan uhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että kuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa ruveta rauhanvälittäjäksi.
Kustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen suurella arvokkuudella: