"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että yhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka huokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten ryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen rakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten selviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita totuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen jäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden sijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin."
Herra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut kokonaan suunniltaan.
"Minua kummastuttaa", jatkoi kuningas, "että hänen rakastettavuutensa niin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa ainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin minäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko on perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko kieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen kuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran nimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies! Valaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on pelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman mitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain tahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän turvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa pelastuksekseen."
Vanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui. Olisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas saanut nähdä muuta.
Lähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä ihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi täyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden täytyi luhistua kasaan.
"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe", jatkoi kuningas, "että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö hän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis susien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista tungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan? Jollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja hän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään."
Von Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.
"Ei kelpaa", jatkoi kuningas. "Musta tai valkoinen, ystävä tai vihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos hän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä, mutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä vihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!"
Taasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen jälkeen lähettilään eteen. "Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi mahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa. Mutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan eikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen palveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan ja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen täytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!"
Kuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin terävästi: "Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava kotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on aina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt näin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä lähtemään."