Siten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa lähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän laitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten taholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan erääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella rakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan vanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka arvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli kotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun tiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.
Kenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun 20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä ilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta tunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen odottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä aikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen pääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain. Vihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja Greifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin Mecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois lujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden mielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta toimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä, laajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.
Kuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten kävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten luomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.
Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa. Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa. Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.
Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona, ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin. Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä, ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien. Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.
Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.
Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan, olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.
Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa niukan leipänsä.
Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli aikoja sitten lakannut.
Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä, muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze, Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon johtajana oli italialainen Torquato Conti.