Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.
Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike, vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja, oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia vastaan.
Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle, joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.
Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen liittolaisen!
Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta, niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.
Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen, että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan. Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta häntä vastaan.
Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa, hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.
Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata. Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän — aikoja ennen astumistaan saksalaiselle maaperälle — oli löytänyt näyttämön, missä sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.
Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta, että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen, maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan. Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus merkittiin yhteiseksi päämääräksi.
Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin keisarillisten joukkojen ympäröimä.