Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa vastaan.
Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.
Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja alistaa keisarilliset sen vallan alle.
Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi mitata voimiaan.
Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal von Schaumburg astui hänen sijaansa.
Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin joukkoineen Stettiniin.
Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui satumaisia huhuja.
Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia, joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.
Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima
oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että
Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona
Greiffenbergistä pohjoiseen.
Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.