Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000 mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.
Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä, Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."
Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.
Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat, etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.
Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen, niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet jäädä talveksi toimettomiksi."
Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön pakoittanut herättämään kysymyksen.
Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.
Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa, ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan, niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.
Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan, josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti "sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin" nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava suuren ja kuuluisan kuninkaan.
Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan. Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava ruotsalaisen sankarin.