Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden, mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä, saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."
Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa muukalaista vastaan.
Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja politiikkaa pohdittiin sekaisin.
Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä, samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä, mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken. Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle. Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut "raudallisesta ratkaisusta."
Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin, ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä, ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.
Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan omilta pojilta.
"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni", oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos heidän omista ajattelemattomista teoistaan.
Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.
Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat miehet.
Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.