Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden. Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan. Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."
Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti, että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko sotavarastonsa.
Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa 1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan.
Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.
Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin edes takaisin."
Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että linnoitus jätettäisiin koskematta.
Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.
Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja kuninkaan välillä.
Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun 25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä oli hyvät turkit.
Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella, mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain paikkojen luonnon ja aseman."