Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.
Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.
Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi, jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin, ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä väkivaltaa asukkaille.
Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen, herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan. Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti antautuivat.
Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin. Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään, silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen — heidän tähtensä.
Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400 sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin. Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.
Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.
Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan, ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni lähimmälle vartiotulelle.
Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään ja vastasi sitten:
"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."