Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä, edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta, vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä avustamme teitä", lisäsi kuningas.
Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä
Stettiniin.
Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5 päivänä.
Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta. Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi, että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.
Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä odotettiin seuraavana päivänä.
Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin, pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.
Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki, jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin. Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.
Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti silmiinpistävää pelkoa.
Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.
Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.