Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.
Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.
Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä, kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa asiasta, oli jo liian myöhäistä.
Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat vihollisen väistymään."
Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.
Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki, että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan syöksyi ylös niitä myöten.
Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.
Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset, jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden siltaa, joka vei Oderin ylitse.
Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.
Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä, jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat. Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.