Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera etelään päin Schlesiaan.
Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla, Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä ajoin.
Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi." Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se, että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.
Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu huhtikuun 6 päivänäkään.
Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä maalina oli Magdeburg.
Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja 2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi. Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle. Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.
Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille, että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet polvillaan vaipuneena rukoukseen.
Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman sotamiehenkin rakastettuun herraan.
Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä, odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.
Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa, että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän soimasikaan heidän arkuuttaan!