Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut Itämeren rannikolla.
Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.
Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon "urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella, ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.
Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä, niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua häviöön epätasaisessa taistelussa.
Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin. Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää." Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.
Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.
Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.
Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg, ojensivat kätensä myötävaikutukseen.
Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen kätensä sidotut.
Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan. Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan. Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin tunnustuksesta, mutta — hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä keisarille uskollisena."