Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan.
Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär,
Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.
Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa. "Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa, liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää sodan teidän jaloutenne maihin."
Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä, jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin onnettoman Fredrik II:n hyväksi.
Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.
Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen. Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin, että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."
Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen huulilla.
Oli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja valmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten joukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen ja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa hiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään kaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän voi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän vakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain kanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat kuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui rauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän nyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä erinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen mielipiteen suunnasta.
Lämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui protestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen ihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä itse pyrkimään totuuteen. Katolisuus — lisäsi hän — kietoo ihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä. Sittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa, voimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja vakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!
Läsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli kuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi helmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli voittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun. Mutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä tenää.
Joku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin hajamielinen ja huolestunut. "Se ei minua kummastuta", vastasi Kustaa Aadolf. "Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee miettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen maansa ja koko kristikunnan parhaaksi!" Kääntyen Mecklenburgin herttuaan hän lisäsi: "Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan tahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa siitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän, että saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset ruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät tahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on kukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän asianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne."