Kuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät Kustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään kaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan. Herttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja pöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin kuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois joukkojaan.
"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee sellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi itse tulla esittämään asiansa", vastasi kuningas. Eversti totteli heti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana Kuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot pysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa vallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin luoteispuolelta.
Kuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä tulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi kivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja ilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.
Kun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi Kustaa Aadolf: "Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka olenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on tapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme ylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena, vaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta. Kansan hätä koskee sydämeeni", lisäsi hän, "ja jos me molemmat pääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä lieventää."
Herttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova, kenties riistäisi häneltä lääninsä…
Kuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava hänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa häirittäisi.
Herttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi saada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta kehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he tosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen muurien edustalla.
Nämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien ympäri.
Palattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista. Herttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan poistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana. Kuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena ympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille, jotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama kohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja rukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!
"Ajatelkaa, teidän korkeutenne", vastasi kuningas, "ettei tuo kaunis henkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!" Hän viittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. "Sitä paitsi", lisäsi hän viitaten tykkeihin, "on meillä tässä avaimet, jotka pian avaavat kaupungin portit."