"Se on hirveää!" tuskitteli vanha herttua.
Kuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. "Olen Jumalan avulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja Wollinin", sanoi hän. "Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja turvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin."
"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa", puuskahti herttua poissa suunniltaan.
"Minä tunnen sen", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta minä tiedän myös, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa asiaa."
Kuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua huudahti: "Nun, in Gottes Namen!" (Jumalan nimessä sitten!)
Kaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään. Uplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari muuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.
Herttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan, jossa osa "kauniista henkikaartista" hänelle esitettiin.
Kustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti koko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne katsoivat nyt säteilevin katsein "kultakuninkaaseen", joka oli yhtä rakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla etusijasta.
Jos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias tyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti niin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan liikutettuna kysyi tytön nimeä.
"Gustava Adolfina", vastasi hän hieman murtaen.