Läsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui. "Ketkä ovat hänen vanhempansa?" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön polvelleen.
"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen kaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne", vastasi muuan hovin naisista.
Kustaa punastui hieman. "Ihailen hänen kauneuttaan", sanoi hän ottaen sormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti nauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen kaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: "Mene ja sano terveisiä minulta!"
Luonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus olivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys. Eihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi koskaan tietää?
Kuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa keskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.
Iloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He olivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa ruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta tuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä sotatouhussa.
Mutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties onnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla… Nopeasti laitetut karkelot… kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen ja hämyinen suviyö… Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat viittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.
Kuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin hänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa… Oliko lapsi hänen? Gustava Adolfina — se oli hänen oma nimensä! Henkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan seurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta kertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei vastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi… "Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.".. Hän pyysi vain kuningasta pitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia vireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva katseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän ei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin hänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti paperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän avasi paperin ja luki: "Älkää viipykö täällä!" Se ei ollutkaan hänen tarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!
Herman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta. Hän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen viittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.
Herman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe lisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.