"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat", sanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä. Kuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton. "Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä velvollisuutensa", sanoi hän.
Muutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla ja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi viettää yönsä.
Hoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut. Niin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty pitkiin aikoihin.
Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle laivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään, milloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista pisaroi suuria kyyneliä. "Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni tähden", sanoi hän itsekseen. "Niinkuin hellä suojelusenkeli hän on valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen uhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne saakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä Jumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan."
Sinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä oli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti kaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.
Stettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän antoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän laitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin, jotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui vauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen linnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota lippujensa värin mukaan nimitettiin "valkoiseksi."
Samana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan ja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä puolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua kuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin kruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.
Sinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona, mutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin edellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin. Se ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.
Niin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata kysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään. Tämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus täyttävät yksinäisen sielun.
Yksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi, heidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan ei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista, hän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja omisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.