Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.
"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin hampain.
"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."
"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva ruhtinas.
"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.
"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi.
"Mutta meidän täytyy joutua."
Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä. Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät kuningasta.
Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan, vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.
Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli poistunut joukkoineen… hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä. Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.
"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."