Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia, mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin 2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin, missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.
Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi ilmennyt.
Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.
Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä, että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä häntä.
Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse varustaakseen.
Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä, jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi sotapäälliköiksi.
Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin. Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen, näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut voinut, sen oli Tilly ajava läpi.
On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin, ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.
Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta. Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.
Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta. Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas puolueettomuutensa häntä auttanut?… Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle alttiiksi?… Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.