Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa. Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä mainitsemaan vaatimuksensa.
"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf, "paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti. Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa kuinka muuten leikistä pelastuu."
Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja lähti heti matkalle.
Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"
Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:
"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."
Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski palkkaa.
Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa. Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan, ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.
7.