Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin äskensisustettuun linnaan.
Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä. Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.
Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000 skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.
Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää, olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen voittojen hedelmät.
Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty, että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää mitä oli seuraava.
Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan; mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim, hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät "protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.
Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.
Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet, mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.
Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä; leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi, ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua mihin nöyryytyksiin tahansa.
Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja tämä riensi noudattamaan kutsua.