Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat vihollisensa.
Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä voittoon ja kunniaan.
Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön, "koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.
Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.
Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin. Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka marssii Eilenburgista tännepäin."
Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan, ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon kunniatervehdyksen."
Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon ympäri.
Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja vastaan.
Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään, jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet voittoja.
Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."