Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn, Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan poistu maastani… Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta. Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle. Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän. "Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä, ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.