Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi takaisin Berliiniin.
Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin ympäristöllä.
Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä. Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin. Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.
Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn sotavoimasta ja asemasta.
Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni, harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama", kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella. Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen, asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.
Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet. "Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet voittaa."
Ruotsin armeija oli tähän asti — lisäsi hän — marssinut autioiksi hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan, kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin menettelisivät.
Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa. Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen rankaisematta!"
Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."
Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.