Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai muskettisotureita ratsain.
Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin esiin, ja käsikähmä alkoi.
Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa, miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin, ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.
Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen kavioista.
Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.
Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi. Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu kupeellaan.
Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen ja korkean otsan alta.
Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin lähestyvästä vihollisesta.
Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle. Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen etuväki ja tykistö tuli näkyviin.
Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa, joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon tapahtua hyvin varovaisesti.