* * * * *
Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin; kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli 7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko tykistö ja 100 lippua.
Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä — sanoo eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi keisarillisten leirin eri osiin.
Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.
Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty. Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.
Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000 miehellä.
Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen, oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."
Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset, jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan, osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.
Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään; olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan tahtonut tunnustaa pelänneensä.
Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta, sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti anteeksipyyntönsä.