"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."
Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.
"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista tehtävistä."
Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman etunsa niin vaativan.
Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen. Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.
Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli saanut huonoja uutisia.
Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten menettelyohjeiden säätämiseen.
Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.
Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan. Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."
Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään, ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.